Laukka

Kun laukka ei enää jännitä

Aiempaa blogiani lukeneet tietävät, että laukka on ollut minulle Pepe-ponin reippaiden lähtöjen jälkeen vähän jännittävä askellaji. Vaikka viimeisenä vuonna laukkailimme Pepen kanssa ihan menestyksekkäästi sekä kentällä että vähän myös maastossa, pieni jännityspeikko istui aina olalle laukkaan siirtyessä.

Lähtötilanne Reetun kanssa oli se, että minulla oli edelleen ongelmia laukan ja etenkin laukannoston kanssa, Reetulla ei. Halusin varmistaa, etten tartuta nuoreen hevoseen omaa jännitystäni, joten valitsin jälleen kerran hitaan etenemispolun. Nyt tilanne näyttää oikein mainiolta, koska tällä viikolla karauttelimme hyvät pätkät maastolaukkaa kaverin peesissä, ja jännittämisen sijaan sekä poni että minä vain nautimme.

Lähtötilanne: pusertava istunta, laukka ei nouse

Ennen kuin ostin Reetun, olin juuri käynyt Enjalan ratsastuskoulussa muutamalla yksityistunnilla laukkaterapiassa ja palauttanut mieleeni, että se on vaan (mukava!) askellaji muiden joukossa. Opettaja vaikutti jopa vähän hämmästyneeltä, kun olin kuvannut itseäni täysin ratsastustaidottomaksi pelkopotilaaksi ja tunnit sujuivatkin sitten ihan hyvin. Tietenkään muutama yksittäinen ratsastuskerta ei voi hälventää vuosien aikana kasvannutta epävarmuutta, enkä voinut salata tuntemuksiani Reetulta.

Reetu on herkkä tyyppi ja huomasi heti ristiriidan laukka-avuissani: pyysin laukkaa, mutta oma mieli ja istunta pusersi vastaan. Lopputuloksena jo valmiiksi helposti hyytyvä Reetu kiritti vain kovemmalle raville, mutta ei nostanut laukkaa – ilmeisesti ”Ei kannata!” -ääni päässäni huusi kehossani kovempaa kuin näennäiset ääneen lausumani kannustukset.

Koska tiesin, että ongelma on minussa, en ottanut laukan puutteesta suurta stressiä. Päätin, että menen sitten kahdessa askellajissa niin pitkään, kunnes olo on riittävän itsevarma. Sitä päätöstä tuki myös Reetun koulutuksen vaihe: tunneilla emme edes ehtineet laukkatehtäviin eikä opettaja/ratsuttaja laukannut juuri itsekään, koska käynnissä ja ravissa riitti kentällä niin paljon työnsarkaa. Oli siis tavallaan hyvä tilanne Reetullekin, ettei omistaja halunnut kiirehtiä laukkatehtäviin.

Talvikauden treenit: vuokraajan laukkapyrähdysmaastot ja kahden askellajin koulutunnit

Reetun kullanarvoinen vuokraaja ja kaverini on maastoillut Reetun kanssa säännöllisesti alusta asti. Koska hänellä ei ole mitään ongelmia laukkaamisen kanssa, sovimme, että hän voi ottaa vapaasti ilon irti kolmannesta askellajista. Se tekisi Reetulle vain hyvää.

Toisin kuin tyypillisesti neuvotaan, sovimme kaverini kanssa, että hän nostaa laukat maastossa suunnilleen samoissa paikoissa. Silloin minunkin olisi mahdollista saada laukka nousemaan, ja sitä kautta tottua taas laukkaamisen ja rentoutua. Tiedän kyllä perussäännön, ettei hevosta saisi ikinä opettaa ennakoimaan. Tässä tapauksessa se tuntui kuitenkin parhaalta konstilta saada herkkä Reetu jättämään huomiotta apujeni tahaton ristiriitaisuus.

Pelkoni siitä, mitä voi laukatessa tapahtua, oli ajan kanssa vaihtunut epävarmuuten siitä, mitä sitten, jos laukka ei nousekaan. Ei minua pelottanut ajatus siitä, että Reetu lähtisi omin päin laukalle. Enemmän hirvitti se, jos se ei suostuisi ottamaan ensimmäistäkään askelta ja kahden askellajin rajoite olisi pian sekä sen että minun päässä oleva ongelma.

Kiinteiden laukannostopaikkojen kikka toimi ja syksyllä kerroinkin jo siitä, että olin laukannut Reetun kanssa maastossa ensimmäistä kertaa. Valitettavasti talvi katkaisi hyvän kehityksen, kun maastot muuttuivat käyntimaastoiksi liukkauden takia. Jatkoimme talven ajan pääsääntöisesti kahden askellajin taktiikalla tunneilla käyden ja kaverini laukkasi pikkupätkiä maastossa, aina kun se oli mahdollista.

Maanantaina sain maastoseuraksi pihattoporukan toisen rauhallisen ruunan ja tuumasin, että nyt on sopiva hetki kokeilla, miten laukka nousee. Vauhdikkaammat lenkit tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta. En ole muutenkaan perusluonteeltani kouluaitojen sisällä viihtyvä perfektionisti tai kovin arkajalka hevosten kanssa. Tekemisiäni on yksinkertaisesti rajoittanut laukkaamiseen liittyvä trauma. Toki olen vuosien varrella oppinut myös tervettä varovaisuutta, mistä aion jatkossakin pitää kiinni.

Ja kas, minäkin laukkaan taas!

Täältä tullaan, hyppää kyytiin! t: Reetu

Kuten Korumies Arvin slogan kuuluu, esteet on tehty ylitettäväksi. Viimeksi nostin maastossa taas tutussa paikassa laukan eikä mitään ongelmaa ollut. Kaveri nosti edellä laukan, minä annoin Reetulle luvan lähteä perään ja siinä sitten laukkasimme hyvän pätkän. Pysäytin jonkun ajan päästä Reetun, palkitsin porkkanalla (tietysti, olenhan porkkanatäti!) ja nostin laukan uudestaan miettimättä asiaa sen kummemmin. Ja taas mentiin!

Avain onneen oli kaverini laukkatreenien lisäksi siinä, etten enää ylianalysoinut, missä jalkani ja istuinluuni pitäisi olla, jotta laukka varmasti nousisi. Istuin vaan alas ja annoin Reetun mennä, ihan vaan perstuntumalta! En pyytänyt, vaan annoin laukan nousta. Ei hämminkiä, mukavaa ja rentoa laukkaa vain. Reetu tuntui rennon aktiiviselta allani ja näyttikin kuulemma iloiselta! Ja pakko taas hehkuttaa, että sen laukka on kyllä todella hyvä ja mukava istua, ei jää Pepen laukalle yhtään kakkoseksi.

Mitä seuraavaksi?

Aion jatkaa tulevina viikkoina reipasta maastoilua laukaten aina ne pätkät, mitkä maaston puolesta voin, ja nostan laukkaa muuallakin kuin tutuilla laukkapisteillä. Kun Reetu ymmärtää laukka-apuni ja kuuntelee niitä maastossa, uskon, että saan eteenpäinpyrkimyksen ja itsevarmuuteni kentälläkin sille mallille, että laukka nousee ongelmitta. Kentällä Reetu ei nimittäin ole yhtä innokas kuin maastossa ja laukkaa pitää oikeasti ja topakasti osata pyytää, jotta se nousee.

Reetu on ollut omani nyt lähes vuoden ja minusta olemme hyvässä pisteessä nyt. Emme vielä karauttele kentällä laukkatehtäviä, kuten ehkä ihan normaali ratsukko tekisi – antakaa se minulle vielä tässä vaiheessa anteeksi. Toisaalta minulla on jotain vielä parempaa: maastoponi, johon luotan täydestä sydämestä!

Reetun kanssa voi lähteä maastoon yksin, kaksin tai isolla porukalla ja mennä kaikissa askellajeissa menosuuntaan, kotiinpäin, perässä tai edellä. Pelkästään se on jo enemmän kuin olisin osannut Reetulta edes toivoa. Enhän minä odottanut siltä oikeastaan yhtään mitään ostaessani sen, tiesin vain, etten voi päästää sitä käsistäni. Siihen nähden meillä on ollut tosi upea ensimmäinen vuosi!

Ps. ajohomma on tällä hetkellä vähän jäissä, koska odotan edelleen kärryjä. Epäilen, että kärryntuojani taisi tehdä minulle oharit.

4

2 Comments

  • Sanna

    Mulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia aiemman laukkatraumani kanssa, jonka aiheutti eräs herneprinsessamaisen herkkä ja avuista tarkka arabitamma (joka lisäksi antoi palautteen kuskin ei-toivotusta toiminnasta pukittamalla 😀 ). Silloin sain opeltani ohjeen, että älä mieti niin tarkkaan mitä teet, ajattelet vain että olet kävelemässä (siis ilman hevosta) ja ”lähdet laukkaamaan”. Ja sehän tepsi!

    • piia

      Tuo oli kyllä hyvä ohje! Liiassa apujen analysoimisessa on varmaan se ongelma, että avut muuttuu hitaiksi, jäykiksi ja lipsahtaa yliyrittämisen puolelle. Multakin oli päässyt unohtumaan se tärkein eli fiilis. 🙂 Ja lohdullista, että sullakin on menneisyydessä ollut tällasia haasteita, ilmeisesti niistä on siis mahdollista päästä ihan kunniakkaasti yli! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *