Yleistä

Elämässä tärkeintä on, ettei tee lainkaan virheitä

Oletteko nähneet Kummelin vanhan sketsin fuusiojazz-bändistä? Siinä muusikot julistavat, etteivät tee musiikissa, mutta eivät myöskään elämässä, lainkaan virheitä. Musiikki on kylläkin kuuntelukelvotonta, mutta hei, virheetöntä!

Progemuusikoiden täydellisyydentavoittelun huumori iskee myös ihan tavallisen hevosharrastajan nauruhermoon. Tärkeintä hevosharrastuksessakin tuntuu välillä olevan se, ettemme vain mokaa. Meille on opetettu, että vääränlainen  liikkuminen rampauttaa hevosen ja huonolla kommunikoinnilla omistaja aiheuttaa sille ikuiset traumat. Tieto lisää tuskaa: mitä enemmän olen oppinut hevosten fysiikasta ja sielunelämästä, sitä vähemmän olen uskaltanut hevoselta edes pyytää.

Me aikuiset ratsutädit olemme erinomaista kasvualustaa itsesyytöksille: harva se päivä someen pulpahtaa esiin jokin uusi tutkimus, joka paljastaa, että tietty kavion asento täydenkuun aikaan kuvastaa hevosen syvää kärsimystä. Kuulemme kauhukertomuksia vääränkokoisen satulan aiheuttamista ongelmista ja näemme toisaalta graafeja satulattomuuden tuottamasta pistekuormituksesta. Tutkimme hevosen huoliryppyjä oma otsa syvässä kurtussa ja pelkäämme SI-nivelen ongelmia, vaikkemme oikeastaan tiedä, mikä se edes on. Laskemme heinänkorsien sokeriarvoja ja popsimme samalla itse Tupla-patukkaa, kun emme muutakaan ehdi tallin ja työn välillä.

Hevosta pitäisi liikuttaa monipuolisesti ja paljon, muttei askeltakaan väärin. Sen pitäisi saada syödä koko ajan, mutta se ei saisi lihoa. Lopulta omistaja kärvistelee syyllisyydentunnoissa sekä silloin, kun istuu hevosensa selässä että silloin, kun antaa vapaapäivän. Epävarmuutta voi lääkitä ammattilaisten palveluilla: erilaiset kukkaishoitoterapeutit, varustemyyjät ja lisäravinnekauppiaat auttavat auliisti tätiä ahdingossa ja ihmisellä on hetken taas hyvä olo. Hevoselle voisi riittää vähempikin hössöttäminen.

Voi olla, että olen olosuhteiden pakosta suhtautunut hevosen omistamiseen ylipäänsä totisemmin kuin moni muu. Siperia opetti, ja Siperian nimi oli Pepe. Se oli arvaamaton, loppua kohti todennäköisesti kipeä poni emmekä oikein sopineet ratsukkona yhteen, vaikka muuten tulimmekin juttuun. Ensimmäisenä vuonna Pepeä hierottiin ja laserhoidettiin kuuden viikon välein, ettei siinä vain olisi jumeja. Sitä ratsutettiin ja kävin sen kanssa yksityistunneilla viikottain. Valmennustuntien välillä harjoittelin sitkeästi annettuja tehtäviä. Satularumba oli koko ajan päällä: jos en ollut etsimässä tai kokeilemassa uutta, toppautin käytössä olevaa. Klinikallakin käytiin esittelemässä Pepen suu Suomen johtavalle hevoshammaslääkärille, vähempi ei kelvannut. Syy huoleen oli todellinen: jos mokasin missä tahansa asiassa, Pepe sinkosi omille teilleen.

Tein asiat niin sanotusti paperilla oikein, edistyimme ja parhaimmillaan Pepe olikin varsin hyvässä kunnossa. Jollain tapaa lopputulos oli silti epävireinen kuin Kummelin biisi. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että harrastuksen tärkein ainesosa puuttui: ilo. Kun valmennustunnit, ratsutukset ja harjoitukset perustuivat pitkälti tarpeeseen välttää virheitä eikä intoon kehittyä, elämästä Pepen kanssa tuli tosi vakavaa ja varovaista. Alkoi tuntua siltä, ettei harrastus ollut enää harrastus vaan toinen työ.

Kun sekä päivätyö että harrastus aiheuttivat suorituspaineita ja epäonnistumisen pelkoa, aloin väsyä ja jäin mm. jatkuvaan flunssakierteeseen. Viime vuoden syksystä muistan lähinnä sen, että olin koko ajan flunssassa. Viime vuoden lopussa, juuri ennen Pepen lopetuspäätöstä, myönsin tilanteen pikkusiskolleni chatissa. Hän ihmetteli, miten oikein jaksan  ja myönsin, etten oikein jaksakaan. Sitten ei jaksanut enää Pepekään.

Reetun kanssa en tavoittele täydellisyyttä eikä Reetu ole sentyyppinen hevonen, joka edes odottaa sitä. Sen kanssa pahin virhe, mitä voi tehdä, on olla liian tosikko. Reetu on sunnuntailapsi, jolle elämä on hauskanpitoa. Leikin varjolla se on hyvin kevyt, helppo ja tasapainoinen ratsu niin tunneilla kuin omin päin. Jos sen sijaan hyppään selkään kurttuotsaisena mielessäni ajatus siitä, mitä pitäisi oikein suorittamalla suorittaa, Reetu juurtuu maahan niille sijoilleen ja yhteistyö loppuu siihen.

Somessa julkaistaan varmasti jatkossakin uusia tutkimustuloksia, varusteet kehittyvät entistä mukavammiksi ja eri aihepiirien gurut myyvät palveluitaan jatkossakin. Aina riittää opiskeltavaa ja ostettavaa. Jokaiselle meistä tekee hyvää tietää mahdollisimman paljon karvaisista kavereistamme. Loputtomalle murehtimiselle on kuitenkin pakko pistää stoppi, jotta harrastus pysyy harrastuksena, ilon ja voimavaran lähteenä.

Jos tunnistit itsesi tekstistä, katso peiliin ja anna itsellesi armoa – vaikka vain täksi illaksi! Todennäköisesti hevosesi voi jo paremmin kuin suurin osa maailman ihmisistä. Miten sinä itse voit?

4

10 Comments

  • Liisa Enkvist

    Tämä niin sanotusti osui ja upposi. Niin totta kaikki mitä kirjoitit! Mä olen nyt onnistunut p i k k u i s e n relaamaan tässä hevosharratuksessa. Pystyn olemaan jopa kokonaisen päivän pois tallilta suurempia murehtimatta! Suurin syy on kyllä tuo pihattoelämä. Tiedän että hevoseni saa ruokaa, vettä ja sillä on kavereita ja se liikkuu. Se pääsee sisälle ja ulos mielensä mukaan ja pakkasellakin lämmintä vettä. Luojalle kiitos pihatosta! Toki naarmuja tai loukkaantumisa voi tulla, mutta ne hyvät puolet ovat ainakin tähän saakka olleet niin paljon isommat. Pääasia että hevonen voi hyvin. Silloin minäkin voin hyvin.

    • piia

      Pihatto on kieltämättä kyllä pelastus! Olen itsekin uskaltanut relata juuri siksi, että Reetun arki pyörii niin kivasti ilman minuakin. 🙂 Reetu on muutenkin opettanut mua rentoutumaan huolettomalla elämämasenteellaan ja aika usein me hiihdellään vaan kuolaimetta, satulatta ja turhia paineita ottamatta. 😂 Ja siitä lyön kyllä pääni pantiksi, että sinun Reinollasi on kyllä asiat oikein mallikkaasti!

  • Sanna

    Aiwan hirrrveen hyvä kirjoitus (taas) 🙂 Pitäisi aina muistuttaa itselleen, että a) hevosen pito ja ratsastus ei oikeastaan loppujen lopuksi ole rakettitiedettä (jos ei siitä itse sellaista tee), ja b) kun lakkaa olemasta pääsääntöisesti kivaa, tarttee tehdä jotain. Eikä ne hevosetkaan sitä paitsi ihan tyhmiä ole, kyllä ne alkaa kanssamurehtimaan jos itse koko ajan murehtii. On koettu ihan kantapään kautta.

    • piia

      Voi, kiitos! Mä vähän ajattelinkin, että kohtalotovereita löytyy, niin kauheasti me kaikki halutaan hevosille parasta. 😊 Se on totta, että kyllä se stressi tarttuu hevoseenkin, ja toisaalta myös rento ja hyvä olo.

  • Sandra, Juju ja Nuppu

    Ihanan terapeuttista lukea tämä, vaikka en hevosta omistakaan. Mutta jos omistaisin, niin olisin edennyt varmasti juuri noita samoja polkuja. Tuntuu, että kissojenkin kanssa ensimmäiset vuodet olivat aika tuskallisia, koska kokemusta omista lemmikeistä ei ollut aikuisiältä ja halusin tehdä kaiken oikein ja eläinten parhaaksi. Tietysti se on edelleenkin tavoite kaikessa, mutta kokemusten kautta olen onneksi jo oppinut paljon ja huomaan, milloin lähtee menemään överiksi. Ihanaa lukea sun ja Reetun yhteistyöstä – ja ruudun tällekin puolelle välittyy vahvasti sellaista rentoa hyvää oloa. ❤

    • piia

      Kyllä tää ikuinen murehtiminen ja täydellisyydentavoittelu koskettaa varmasti myös muita eläinharrastuksia kuin hevosia. Mulla on myös kissojen vuoksi kroonisesti huono omatunto ja huoli, itse asiassa Reetunkaan hyvinvointi ei huoleta niin paljon. 😀

      Tuo on kyllä tärkeä taito, että osaa painaa jarrua, kun huomaa huolehtimisen menevän överiksi. Jokin aika sitten köllin sängyllä, kun Poika hypähti tuttuun tapaansa vatsan päälle ja jäi siihen hurisemaan. Siinä sitten mietin jotain perinteistä ”voi, kun voisin sinulle edes ulkoilutarhan tarjota” -tyyppistä murhetta, kunnes tajusin, että siinähän se kissa just on niin sataprosenttisen tyytyväinen kuin olla voi. Ei se sitä kissatarhaa vaadi eikä odota, sehän on minun omassa päässäni vaan, oma unelmani. Mun vatsa ja kulahtanut villapaitani oli kaikki, mitä sillä hetkellä Pojan onnellisuuteen tarvittiin.

      Tosi kiva juttu, jos hyvä olo Reetun kanssa on välittynyt sinne ruudun toiselle puolellekin! Kyllä se tosi luontevasti on solahtanut mun elämään, niin kuin olisi aina kuulunut siihen. Eikä mulla oo ollut sen kanssa oikein minkäänlaista tarvetta todistella itselleni, sille tai muille, että olisin virheetön. Oon tämmöinen omanlaiseni hörheltäjä, se on omanlaisensa, ja ollaan toistemme kanssa ihan sujut. 🙂

  • Pallurablogi

    Itse lopetin ratsastuksen tykkänään kuutisen vuotta sitten, kun se ei ollut enää kivaa. Harrastuksen on todellakin tarkoitus tuottaa iloa suurimman osan ajasta, varsinkin näin kalliin harrastuksen! Muutama vuosi sitten palasin hevosharrastuksen pariin ja nyt se on taas kivaa! On ihanaa ajatella aamulla että jes, tänään pääsen tallille! Mutta heti kun se alkaa tuntua pakkopullallta joka kerta, täytyy miettiä, että onko tämä harrastus enää mielekästä.

    • piia

      Se on tosiaan hirveän sääli, jos näin kallis harrastus lakkaa tuottamasta iloa vain siksi, että vaatii itseltään liikaa. Koen ainakin itse olevani kovin onnekas, kun voin ylipäänsä pitää omaa hevosta haluamissani puitteissa pääkaupunkiseudun kupeessa. En haluaisi pilata iloani (enää) liialliasella murehtimisella vaan nauttia täysillä. 🙂

      Hienoa, että palasit takasin hevosten pariin ja löysit uuden motivaation hevosteluun!

  • Inka

    Täyttä asiaa! Välillä tuntuu, että ihan sama mitä tekee, niin jotain tekee aina väärin. Tässä informaatiotulvassa alkaa jo kauhistuttaa, millainen eläinrääkkääjä sitä itse onkaan. Jostain kumman syystä hevonen kuitenkin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä. 🤔

    • piia

      Totta! 🙂 Välillä tekee hyvää, kun keskittyy vaan tekemään enemmän ja analysoimaan vähemmän!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *